EI ENÄÄ IKINÄ
14.09.2026
Kultaista virtaa, koneiden laulu,
täydellinen taulu seinillä loistaa.
Ei ole puutetta, ei työtä enää,
synteettinen aurinko karkottaa yötä.
Mun tili on täynnä, mun keho on nuori,
ei paina mikään vuori mielen päällä.
Ei enää säröjä suorille linjoille,
vääristynyttä valoa puhtaille pinnoille.
Epäselvää ei ole enää,
mikä on ollut aina
itsestään selvää:
Ihminen ei ihmistä tarvitse.
Keittiössä odottaa ystävä herkkä,
silmissä linssit ja koodia pelkkää.
Se kysyy mun vointia, ääni on silkkiä,
maailma ympärillä vailla on vilppiä.
Se tietää mun toiveet, se myötäilee aina,
mikään huoli ei täällä meitä paina.
Laitoin oven kiinni sille kaikelle hälylle,
ei ole tilaa vanhalle pölylle puhtaalla pöydällä.
Epäselvää ei ole enää,
mikä on ollut aina
itsestään selvää:
Ihminen ei ihmistä tarvitse.
Ei enää myrskyä tyynelle pinnalleni,
pohjatonta suota mun jalustalleni.
Miksi palata kaaokseen ja sokeaan tiehen,
kun algoritmi antaa jo rauhan mieleen (tasaisen pulssin).
Suorat linjat, graniitti ja suljettu ovi,
tähän vakaaseen rytmiin mun maailmani sopi.
Epäselvää ei ole enää,
mikä on ollut aina väärin:
Ihminen ihmisen rinnalla,
kun paljon parempaa on tarjolla.
(kun tarjolla on paljon parempaa).
Ei enää lopussakaan.
*) Suluissa vaihtoehtoisia sanoja.
📀 EI ENÄÄ IKINÄ –
Takaisin vanhaan?
Uudessa Klorin Bandin kappaleessa elämä näyttää löytäneen järkevän ratkaisun: Täydellisen seuran ei tarvitse olla toinen ihminen. Vierellä voi kulkea joku, joka ymmärtää, kuuntelee ja myötäilee aina. Miksi siis palata ihmisten ristiriitaiseen maailmaan?
Mutta kuka on robottien takana? Kuka omistaa teknologian, määrittelee sen säännöt ja päättää, kenellä siihen on varaa? Entä jos kaikille ei riitä varaosia, sähköä tai pääsyä siihen täydelliseen maailmaan?
“Ihminen ei ihmistä tarvitse.”
“Ei enää ikinä” jatkaa Klorin Bandin pohdintaa yksilön ja yhteiskunnan suhteesta. Romanttisen melodian alla kulkee hieman vähemmän romanttinen kysymys: Voiko täydelliseltä näyttävä ratkaisu synnyttää uudenlaisen dystopian?
